13. lokakuuta - uusi, pelottava asia
Ymmi oli tähän asti ollut ilman kenkiä, sillä en ollut kokenut niitä tarpeellisiksi. Ennen Piettiöön muuttoa ratsastus oli satunnaista maastoilua lähimetikössä, ja muuten liikutus hoidettiin jollain muulla tapaa, kuten vaikka juoksuttamalla. Olihan Ymmi vielä sen verran nuorikin.
Kumarruin lähemmäs pikkuponini kavioita ja otsani sai vielä pari ryppyä enemmän kuin äsken. Oliko kaviot oikeasti päässeet huomaamattani noin kauhean näköisiksi? Nousin kyykystä ja kurkotin karsinan yli katsomaan, sattuisiko lähempänä olemaan ketään mahdollisesti ammattitietoisempaa. Vastakkaisessa karsinassa Mikaela harjaa Lexiaansa ja näyttää, että hänellä on tänään hyvä päivä. Päätän siis kääntyä hänen puoleensa.
- Moi Mikaela, onksul kiire? kysyn olevinaan ihan muuten vain.
- Ai moi, sä olit joku yksityisen omistaja... Se pikku poni! Ootas.. Jennie tai Jonna, jompikumpi! tyttö pohdiskelee huvittuneena, sen jälkeen lisäten:
- Ja ei mul kummempi kiire oo, meen kohta varmaan hyppäämään Lexialla.
- Jonna ja joo.. Oisitko viittiny tulla kattoo Ymmin kavioita, onko ne jotenkin tosi pahassa jamassa? Ne vaikuttaa siltä, irvistän ja kulmiaan kohottaen Mikaela lupautuu katsomaan kavioita.
Kävelemme tammani karsinalle, joka katsoo Mikaelaa jännittyneenä meidän astuessa sen luo. Joskus Ymmi kyttää minuakin, mutta lähes vieraan ihmisen kanssa minä tunnuin olevan maailman turvallisin olento. Tyttö vieressäni kumartuu katsomaan kavioita, nousee ylös ja naurahtaa helpottuneen oloisena:
- Odotin paljon pahempaa, ilmeesi perusteella! Ne on vaan vähän kuluneet ja kaipaa vuolemista.
Kymmenen kiloa kiviä tipahtaa sydämeltäni. Mikaela jatkaa:
- Tosin jos olisin Ymmin omistaja, kutsuisin nyt kengittäjän ja laittaisin kengät jalkaan. Ne on näköjään vähän kuluneet kun ootte menny aika paljon erilaisilla pohjilla.
- Kengittäjä, joo.. Kieltämättä oon nyt liikuttanu Ymmiä selästä käsin paljon enemmän ku ennen. Oisko sulla antaa jonkun kengittäjän numeroo?
- On, ootas.. tyttö vastaa ja kaivaa puhelimensa esiin.
Pian hän luettelee minulle numeron, jonka tallennan osoitekirjaani. Kiitän Mikaelaa, soitan äidille tulevista lisäkustannuksista ja näppäilen kengittäjän numeron pyydettyäni apua Mikaelalta - "mitä mä sille sanon?!". Pian olemme sopineet kengityksen huomiselle, jonka jälkeen voin olla tyytyväinen - ei mitään vakavaa sittenkään, ja Ymmillä on kaikki hyvin. Sitten muistan, että satun omistamaan aran ja pelokkaan ponin, jolle kengitys tulee olemaan ensimmäinen ikinä. Itku.
Saavuin tiistaina tallille jo kaksi tuntia ennen sovittua aikaa. Otin mukaani pari makupalaa ja lähdin kävelemään nelostarhalle, missä Ymmi tällä hetkellä oleili ulkoillessaan. Taivaalta sateli kevyesti vettä, joten ohjeitteni mukaisesti ponille oli laitettu pinkki sadeloimi kaulakappaleineen.
- Ymmii! huhuilin ja menin langan ali käsi ojossa, herkkupaloja esitellen.
Oikeastihan tamma ei edes juossut karkuun hakiessa, mutta olin päättänyt hiukan lahjoa poniani, jos se sitten olisi kiltisti kengityksessä. Yleensä Ymmi nökötti paikallaan niin, että sain itse kävellä sen luo, mutta herkut tajutessaan se hörähti aivan liian suloisesti ja hölkkäsi luokseni. Se sai naminsa ja kiinnitin lukon päitsiin, jonka jälkeen Ymmin silmiin palasi hiukan pelokas katse, aivan kuin se olisi miettinyt "herrajumala, miten mä noin kiintyväistä esitin!".
- Jaaha, mä jo hetken mietin ottavani tän namupalojen kanssa haun tavaksi kun niin näytit musta tykkäävän, mutta ne olikin sata prosenttisesti vaan nää herkut, mutisin ja maiskautin herkkähipiän liikkeelle.
Kävelimme hitaasti ja epävarmasti talliin, jossa vein ponin suoraan karsinaansa. Laitoin herkästi vetopaniikkiin joutuvan tammuskani löysälle vetosolmulle ja aloin hitaasti ottaa loimea pois. Se sujui yllättävän nätisti, kun tipautin ruokakuppiin pari leipää. Ymmi sai roimat taputukset ja rapsutukset, jonka jälkeen vein kastuneen loimen kuivauskaappiin. Hain pinkin harjapakin varustehuoneesta ja tervehdin ohimennen tallille tullutta Rositaa.
- Ymmi-rakas, tänään tänne tulee semmonen mies, joo et taida kauheesti tykätä isoista miehistä. Mut se vaan hoitaa sun kaviot paremmaks, ymmärräthän? lässytän kun aloitan kumisualla hieromisen.
Aluksi tamma näyttää järkyttyneelle, mutta kun tajuaa homman olevan kivaa se näyttää hetken jopa normaalilta, luottavaiselta kaviokkaalta. Shettis ei ollut erityisen likainen, kun oli pitänyt päällään loimea, joten harjaukseen ei mennyt kovin kauaa aikaa. Venytin kuitenkin toimia ja harjasin extrakauan, jonka jälkeen putsasin kavioista purut ja tarhasta tarttuneen hiekan pois. Pikku hiljaa aloin olla valmis, mutta kauaa ei tarvinnut odottaa kun kengittäjä tuli.
- Täälläkö se kengätön heppa on, isokokoinen mies hymähtää ja vilkuilee karsinaan. Ymmi aloittaa kiertämään karsinaa levottomana, johon mies toteaa:
- Pureeko tai potkiiko se?
- Eei, mutta se on melko-
- No hyvä, mäpäs otan sen ite tohon käytävälle niin tottuupahan minuun! Eeroksi esittäytynyt kengittäjä väläyttää.
- En usko, se on aika... Säikky, lopetan kun Eero on jo tarttunut blingbling-päitsiin ja suorastaan joutuu vetämään Ymmin käytävälle.
- Melko vahva tälläseks pikkukseks, tuo toteaa ja laittaa kettingit päitsien lukkoihin.
Sen jälkeen Eero taputtaa pikkuruistani ronskisti ja kumartuu kavioiden luo.
- Nää on pirullisia nää pikkuset, kun pitää kyykistellä, joo-o... Tuosta melkee halkeema lähössä... Pikkusen hal-... Juu'u, milloinkas oli viimeisin kengitys?
- Ööö, siis.. Ei oo kengitetty ennen, tää on vasta viis vuotias, mutisen jopa hiukan häpeissäni.
- Selvä homma. No alampas hommiin, oliko siis tarkoitus laittaa kengät jalakaan?
- Joo ja sit vähän vuo-
- Vuolen joojoo, sehän kuuluu tavallaan tähän kengitykseen, Eero naurahtaa ronskisti.
Minkä hullun numeron se Mikaela oli antanut, mietin kuumeisesti ja kun en muutakaan keksi, menen Ymmin luo ja alan rapsuttaa sitä kaulalta. Eero käy työnsä kimppuun, kunnes laskiessaan etukavion alas vilkaisee minuun:
- En usko että se tuosta välittänee, hermostuu enemmän, hän naurahtaa ja hämmentyneenä irrottaudun päitsistä.
Menen hiukan kauemmaksi ja kaivan vaivaantuneena puhelimeni esiin, olen sitä selaavinani, oikeasti en voi irroittaa katsettani Ymmin pelokkaasta ilmeestä. Mitkä traumat tuo Eero oli tänne tullut aiheuttamaan, enkä oikeastaan tiedä tulisiko pahemmat minulle vai ponilleni.
- Se ois valamis! tuo huudahtaa viimein ja siirryn heti Ymmin luo. Yllätyksekseni tamma seisoo aivan rauhallisena paikallaan ja katselee ympärilleen jurosti.
- Minäpä vien sen tuonne karsinnaan, Eero puhelee, kun en selvästikään itse aikonut tehdä mitään. Katselen kummastuneena, kun mies taluttaa silmiään muljauttelemattoman ponin karsinaansa ja sulkee oven.
- Ilmotteleppa kun seuraavan kerran on tarvis, mukava poni tuo sun hummasi. Yleensä nää pikkuset on pippurisia kun mitkä, mut täähän oli nätisti!
- Joo, onhan se... Vähän oudon rauhallinen? tuumaan ääneen ja Eero naurahtaa.
- No, läheskään kaikki hepat ei yleensä kengityksestä niin välitä. Tai toinen vaihtoehto sinua sen enempää tuntematta on se, että sä oot hermostunut ja pelkäät pahinta, niin ponikin tekee niin. Tiedä sitten. Nähdään, mies sanahtaa ja ojentaa minulle laskun.
Siinäpä ajattelemista. Oliko kaikki sittenkin kiinni minusta, ja minun asenteesta?
Itseltänikin vierähti kivi sydämeltä kun Ymmin kaviot eivät sitten olleetkaan niin pahat Mutta hienoa että kysyit apua, hevosenomistajuuden yksi tukipilareistahan on nimenomaan kysyminen. Ja vaikka Mikaela näyttäisi hapanta naamaa, niin yleisimmin se kyllä tykkää vastailla kysymyksiin ja auttaa parhaansa mukaan.
Minäkin aina pelkään pahinta nuorten ponien ensikengityskerroilla, yleensä olen sinunlaillasi kuitenkin yllättynyt positiivisesti
Jestas miten hyvää kuvailua! Ja eri tilanteet siirtyivät hyvin ja maltillisesti uusiin. Mainio teksti, pakkohan mun on sulle annettava merkki
Kariina